Maanatai on koittanut ja takana ovat sunnutain Lovecraftimaiset kauhut. Te joille on tuttu H. P. Lovecraftin tuotanto niin ymmärätte kun ilmoitan kirjoittavani eiliset kokemukset Vapaakirkossa hänen tyylillään.

Oli aamu. Katselin ikkunasta ulos väsyneenä. Väistyneen lauantain ja sunnuntai yön ankeat hahmot leijailivat pihoilla. Keittiöstä kuului meteliä. Kahvinkeitin huusi kuin hulluuden kuoro ankeassa aamussa. Viimeistelin aamutoimet, jonka jälkeen aloitin matkani. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan tavalliselta teille jotka ette vielä tiedä mitä kaikkea jouduin kokemaan. Tänä maanantai aamuna yritän teille kertoa tapahtumista, jotka minullekin ovat hulluuden ja kuoleman sekaista unta.

Sunnuntai aamuna astuin rapun ulko-ovesta hyiseen pohjoiseen ilmaan. Valkoinen lumi loisti joka puolella kirkkaana kuin himoiten päivän nousevaa kajoa pimeyden jälkeen. Astelin katua pitkin kohti keskustaa. Silloin silmieni eteen kohosi rakennus. Edessäni lepäsi kirkkaan taivaan alla punainen tiilitalo, jonka katolla nuokkui ylhäisessä yksinäisyydessään pahaenteinen symboli. Ymmärsin saapuneeni jonkin muinaisen jumalan palvonta paikalle.

Seisoskelin tien varressa savuke sormissani, savu leikkien iloisesti huulteni välissä. Paikalle alkoi saapua ihmishahmoja. Väsyneet, harmaat kasvot tuijottivat sieluttomina katua. Valtava joukko epätoivoon vajonneita laahusti kohti palvontapaikkaa. Lähdin seuraamaan heitä yrittäen soluttautua joukkoon. Silloin tunsin jotain outoa. Kuin miljoonat raiskatut sielut olisivat kirkuneet pääni sisällä, valtasi minut tunne etten kuulu joukkoon. Jatkoin kuitenkin kulkuani heidän kanssaan. Saavuimme palvontapaikan etuportaille. Nämä ihmisriekaleet valuivat epäjärjestyksessä suurista ovista sisään. Rohkaisin mieleni ja astuin mukaan. Siitä alkoi sunnuntai jota en olisi ikinä uskonut kokevani....

Tässä pieni alku pohjustus tapahtumiin. Hieman myöhemmin tänään tai ehkä jopa vasta huomenna kerron ihan tavallisin sanoin minkälainen oli tämä ensimmäinen kokemani sunnuntaimessu vapaakirkossa.